Viime viikolla esitin pikaisia uudistuksia suomalaiseen konkurssilainsäädäntöön. Nykyisestä järjestelmästä kärsivät eniten ne tuhannet velalliset, joilla ei ole mitään mahdollisuutta selvitä velkataakasta omana elinaikanaan. Tällöin velkasummat ovat paisuneet niin isoiksi, että ihminen näkee oman tilanteensa täysin toivottomana, lamaantuu ja jää ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolelle.
Monella konkurssin läpi käyneellä yrittäjällä olisi kuitenkin vielä paljon annettavaa yhteiskunnalle, mutta työhön tarttuminen ei ole käytännön tasolla mahdollista. Vouti ottaa omansa vähäisistäkin tienesteistä ja luottokelpoisuuden saaminen takaisin ei ole läheskään yhtä helppoa kuin sen menettäminen.

Suomalainen lainsäädäntö on takertunut liikaa vanhoihin käytäntöihin. Konkurssi nähdään täällä häpeänä, josta pitää kärsiä koko elämän ajan. Esimerkiksi Japanissa konkurssilakeja on uudistettu hyvällä menestyksellä. Vaikka Yhdysvallat ei ole lähelläkään unelmayhteiskuntaa, voimme oppia sieltä jotain. Yksi tällainen on positiivinen elämänasenne ja eteenpäin katsominen. Jos joku epäonnistuu, ystävät ja naapurit auttavat ja kannustavat eteenpäin. Myös lainsäädäntö antaa mahdollisuuden aitoon uuteen alkuun nopeasti.

Suomessa pitkään voimassa ollut laki velkajärjestelystä auttaa osaa, mutta kaikki velalliset eivät velkajärjestelyn piiriin edes pääse.

Erityisesti työllisyysasteen kannalta parhaana ratkaisuna näkisin vuosikymmenien velkavankeuden katkaisemisen kertaheitolla. Nollataan henkilökohtainen tilanne niin, että ihminen saa uuden mahdolli-suuden lähteä rakentamaan elämäänsä puhtaalta pöydältä. Näin velallinen voisi lähteä nollilta liikkeelle ja kerätä luottokelpoisuutta uudelleen, sen sijaan, että hän roikkuisi vuosikymmenet miinuksella. Lainsäätäjien tehtävänä on miettiä, miten ”nollaus” käytännössä tapahtuisi, mihin rajat asetetaan ja miten uusi käytäntö kompensoitaisiin esimerkiksi velkojille. Järjestelmä ei voi olla sellainen, että se suosii holtitonta velkaantumista puhumattakaan epärehellisestä toiminnasta.

Nykyistä epäedullisemmaksi tilanne ei tilanne voisi muuttua yhdenkään osapuolen kannalta. Nyt kukaan ei saa mitään ja ylivelkaantuneiden panos yhteiskunnan hyväksi jää kokonaan hyödyntämättä.
Ylivelkaantuneet eivät ole ainoa lain kouran kaltoin kohtelema ryhmä, vaan pikaremonttia tarvittaisiin muuallakin. Nostin tammikuussa keskusteluun velkojensa vuoksi köyhyysloukkuun ajautuneiden pienituloisten eläkeläisten asemaan. Vaikka olemme säätäneet takuueläkkeen, ne joilla on velkoja ulosotossa, eivät saa edes sitä. Siksi esitin, että osana köyhyyden vähentämistä ulosoton suojaosan tulisi nostaa vähintään takuueläkkeen tasolle. Myös asumiskulut pitäisi ottaa nykyistä paremmin huomioon ulosoton suojaosassa. Takuueläke on vähintään 760 euroa kuukaudessa, mutta ulosoton raja lähes satasen pienempi eli 672 euroa. Näitä kahta järjestelmää ei ole siis sovitettu keskenään yhteen.

Jos suojassa nostetaan, velkojat kärsisivät hieman. Tämä ei ole kuitenkaan ratkaisematon ongelma. Paljon suurempi olisi se hyöty, joka tulisi inhimillisesti näille ihmisille, jotka tippuvat köyhyysloukkuun. Usein he ovat siellä ilman omaa syytään esimerkiksi kaverille tai sukulaiselle annetun takauksen takia.
Meillä lainsäätäjillä on siis vielä paljon tehtävää köyhyyden vähentämiseksi eikä kaikki keinot ole pelkästään etuuksien nostamista. Toivottavasti saamme pian muutoksen parempaan.